mä en tiedä mitä mä ajattelisin. erittäin hienoa että jätkä kysyi suoraan missä mennään. pelkään et taas ihastun siihen imartelevaan tunteeseen olla ihastunut. tykkään sen silmistä ja hymystä ja se on hauska, tosi hauska, mut en tiedä mitä mun pitäis miettiä.

en halua mitään kummempaa vaan sen takia että pelkään satuttavani sitä kun en halunnukaan mitään. tommosten pakkien jälkeen ei voi yksinkertasesti olla enää normaali kaveri. aina jos kattoo toista silmiin ja on jossakin kahden kesken niin se on niin kiusallista, ja ikävää..

mut en voi sanoa suoraan että kyllä me ollaan vaan kavereita, koska en tiedä itsekään mitä mieltä siitä olen. enkä osaa tulkita hyvin itteäni, missä vaiheessa ihastuminen on oikeaa ja missä vaan hämäävä tunne kun toinen on imarrellut puhki.

toki luulen, että olin kerran rakastunu, aika varmasti se olikin sitä. enkä osannut peittää sitä, hymyilin ja nauroin sen jutuille eri tavalla ku muiden. joten kyllä varmaan tiedän mitä se on, tosin siit on niin kauan, etten ihan varmasti voi mennä sanomaan.

Nää on vaan aina mennyt niin, että oon jotakin tehnyt niin, että jätkä on ihastunut muhun ja haluaa enemmän, mutta mua ei niin kinnosta. tai sitten toisin päin, mä olen ihastunut kuollakseni johonkin, ja sitten kun omat tunteet hiipuu, niin kysessä olevan tyypin feelingsit alkaa nostaa päätään.

aina ihastun jollakin tavalla vääriin miehiin. tai kiinnostavat tyypit on mun ulottumattomissa, toinen on varattu ja toinen asuu niin kaukana ettei mistään tulis mitään. mikähän senkin tarkotus sitten on. olenko mä palapelin pala joka ei oikein sovi mihinkään, sillä tietyllä tavalla, ja kun ite lopetan palani muokkaamisen ja siirryn eteenpäin, alkaa toinen pala muokata itseään, mutta on jo myöhästä?

haluaisin jo vihdoinkin tietää mitä oikeasti seurustelu on. toki olen 'seukannu' muutaman kerran, mutta joka kerta jätkä on tykännyt enemmän musta kun mä siitä. ja olen ollu niin nuori ettei se ole sellasta vakavaa, mitä haluaisin.

toisaalta, jos pilkkua viilaa, käytännössä olenkin seurustellut, mutta teoriassa oltiin vaan kavereita; nähtiin hyvin usein, oltiin sängyssä ja välillä juteltiin kunnolla. mutta ei mitään tunteita ollu missään vaiheessa. hyvä niin, ei siinä olis muutakun tappanut itseään hitaasti sisältä jos olis kasvanut tunteita ja antanu niiden kasvaa.

kaikessa muussa oikeastaan, elämässä yleensä on ylämäki, asiat menee hyvin, oon onnellinen ja utelias, koska on niin paljon nähtävää. ihan toista kun syksyllä marras-joulukuuhun asti. olin lievästi masentunut, välillä sain aivan sairaita itkukohtauksia ilman järkevää syytä. toki olin muuttanut pois kotoa tuttujen ihmisten ja lemmikeiden luota isän luo jossa oon enemmän yksin ku koskaan. aina ennen oli vähintään kissa tai sisko siinä. sitten alotin pillerit. voi jessus. ne pisti mun mielentilat kyllä aika sekasin. se on ihan normaalia ja kestää sen 3 kk suunnilleen että kroppa ja keho tottuu ja tasaantuu mieli.

eli aika hyvin menee noin muuten, mutta en tiedä mitä teen sen jätkän kanssa. kanssa, vaiko ilman? en tiiä, ehkä se selviää. parasta olis.

nyt nukkumaan. tekipäs hyvää purkautua. hei vain. :p

ja ainiin! meinas unohtua; The paljastus: oon osittain aika paska :( (angst)